Eilen pääsin sitten vihdoin koeratsastamaan suokkitamman, josta olen täälläkin ainakin kertaalleen vihjaillut. Aamu alkoi lupaavasti: sää oli poutainen, mutta samalla syksyisen kirpeä. Lähdin tallille mieli täynnä odotuksia.
Mutta siihen se sitten jäikin.
Saapuessani tallille, huomasin suokin elelevän kivijuurimetsä-aitauksessa, joka kooltaan muistutti ennemminkin koiratarhaa. Hevonen tuotiin tarhasta ja kiinnitettiin seinään. Harjailin innoissani, höpötin ja hössötin. Satuloidessakaan ei vielä ilmennyt mitään ongelmia, mutta kuolaimia tamma vastusteli tehokkaasti.
Kun satulaannousu sitten koitti, alkoivat epäilykseni heräillä: "Selkään noustessa se täytyy pitää seinässä kiinni. Vasta kun olet selässä, niin voit irrottaa sen". Selvä. Kun olin turvallisesti selässä, omistaja päästi tamman irti. "Menee itse kyllä pellolle! Mutta varo, haluaa sieltä pian takaisin talliin".
Pelto, joka yön sateen jälkeen muistutti lähinnä mutaista luistinrataa, sijaitsi noin 500m päässä tallista. Nuo metrit mentiin sitten ravi-passisekoitusta, eikä pidätteitä otettu kuuleviin korviinsa. Pellollakin meni suunnilleen sinne minne ohjailin ja pyysin, mutta mitenkään muuten hevonen ei minua sitten kuunnellutkaan..
Ensimmäiset 10 kierrosta olivat mielestäni jo katastrofaalisia, mutta jos olisin tiennyt, mitä edessä oli, olisin ennemminkin ylpeillyt niillä...
Hevonen kyllästyi nopeasti pellon kiertämiseen ja tajusi kaverinsa (shetukka! niistä ei pääse missään eroon:D) jääneen talliin. Niinpä seuraavan kerran kun tulimme "suuaukolle" tamma päätti lähteä talliin. Pää taivaissa, hirmu höyryllä ohjia vastaan! Onneksi poikaystävä oli ottamassa kiinni, muuten olisimme varmasti päätyneet aitojen läpi heinäkasalle.
Se oli sitten siinä. Niin päätin. Hevonen oli minulle liian vaikea, en osaisi mitenkään "kouluttaa" sitä.
Mutta mitäpäs sitä meikäläistä kuuntelemaan.. Tallilta vain liinan hakuun ja heppa sen päähän juoksemaan enimmät höyryt pihalle. No, jäin siihen sitten odottelemaan. Se juoksi, juoksi,juoksi,juoksi... Odotin jännittyneenä, kyllä se vielä väsyisi. Tamma juoksi, juoksi,juoksi... Eikös siinä jo näy väsymyksen merkkejä? Se juoksi,juoksi,juoksi...
Olin jo kiittämässä ja lähdössä, kun omistaja sitten kysyi haluaisinko itse juoksuttaa. No toki! :D Mutta kun tartuin liinaan, tamma ei suostunutkaan enää juoksemaan. Se käveli melko rennosti ympyrää (ensimmäiset käynnit sillä kerralla).. :)
No, sitten vain poikaystävä liinan toiseen päähän ja itse pungersin vielä kerran satulaan. Liinan päässä tamma toimi, jotenkin. Ensin se jyräsi poikaystäväni päälle aina, kun annoin pidätteitä. Mutta melko pian se tajusi, mitä siltä pyydettiin ja se alkoikin pysähtyä varsin mallikkaasti - aina niin halutessaan. Sain siis lopetettua ratsastuksen onnistuneisiin fiiliksiin, molempien kohdalla.
Kaiken yllä koetun jälkeen, mitä teen? Ei, en sano "kiitos, mutta hevonen taitaa olla liian vaikea minulle". En myöskään lähde järkyttyneenä pois. En kiroile, manaa tai katkerana mieti, millaista ajan(ja bensan)hukkaa tämäkin reissu taas oli. Sen sijaan taputtelen tammaa tyytyväisenä siitä, että se ainakin viidesti pysähtyi varsin mallikkaasti. Kiittelen sitä siitä, että se niinkin vauhdikkaasti kiikutti meikäläistä ympäri peltoa ja kysyn omistajalta, milloin voin tulla uudestaan kokeilemaan :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti